Muistan itse lapsuudesta, miten agentti Bond valkoisessa smokissaan veisteli nokkelia iskurepliikkejä naisille Dry Martini toisessa ja 22-kaliberinen toisessa kädessä. Yhdessä elokuvassa oli alligaattoreita, toisessa tarot-kortteja, kolmannessa maalattiin nainen kultaisella maalilla. Tai sitten ne olivat kaikki samassa elokuvassa, mutta joka tapauksessa, hyvin jännittävää. Ilkeämielisillä rikollisilla oli aina jokin erityinen poikkeavuus (kultainen sormi, rautahammas jne.) ja naiset olivat kauniita ja petollisia. Ja Bond oli sarkastinen, pinnallinen, tunteeton ja seksistinen; mikä ihana roolimalli nuorelle ihmisentaimelle.
Näin siis kaikki (siihen asti julkaistut) Bond -elokuvat ennen kymmentä ikävuottani. Pierce Brosnanin astuessa kehiin Bondien katsominen jäi. Casino Royale oli siis ensimmäinen Roger Mooren jälkeinen Bond, johon pääsin nyt tutustumaan. Ja voi hyvänen aika sentään!Ei ollut Bond -elokuva enää sitä mitä ennen. Kaikki tapahtui kovin nopeasti, enkä oikein päässyt jyvälle mistä oli kysymys. Paitsi että ensin jahdattiin pahoja tummaihoisia miehiä rakennustyömaalla. Paljon hyppimistä. Sitten pum-pum ja sitten taas takaa-ajoa ja hyppimistä ja takaa-ajoa ja iso BUM! Sitten jotain läpän heittoa joidenkin random tyyppien kanssa, ja sitten takaa-ajoa ja hyppimistä, aviorikos, takaa-ajoa, hyppimistä iso BUM ja ruumiita.
Tämä oli ilmeisesti sellainen kiihdyttävä ja mukaansa tempaava johdanto.
Sitten siirryttiin elokuvan toiseen vaiheeseen. Kauan odotettua nokkelaa sanailua junassa naisen kanssa. Sitten pokeria, pokeria, pokeria ja pokeria. Väliin pientä hyppelyä, seiniin paiskontaa, miekka, uhkailua, myrkkyä ja itsensä elvyttäminen, kuolema ja paluu henkiin.
Ai niin, ja lopussa naisella oli kaunis punainen mekko. Myös se valkoinen mekko oli tyylikäs, siellä elokuvan alkupuolella. Voisi melkein sanoa, että ne olivat elokuvan parasta antia.
Rakkain terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti